13.12.2014

Luukku 13: kaikkia kuulumisia

Kun tässä pyörii arvontaa ja painavaa asiaa ja jouluhärpellystä, on välillä hyvä luovuttaa yksi kokonainen postaus ihan vaan meidän kuulumisille!
Vuorossa töiden loppumisen fiiliksiä, minun omia kuulumisia sekä Kevinin juttuja.

Päällimäisenä mielessä on LOMA! No, ei nyt ihan, vielä olisi tiistaina ja torstaina koulua ensiapu 2 kurssin merkeissä, mutta sitten alkaa kunnolla LOMA.
Eilen oli viimeinen työpäivä ja oli kyllä mielettömän haikeaa lähteä.
Alkuun kuusi viikkoa tuntui hurjan pitkälle ajalle olla töissä paikassa, jonne ei todellakaan ikinä suostuisi menemään töihin. No, siellähän olikin kivaa ja suurin syy tähän oli varmasti aivan mielettömän ihana ilmapiiri ja työkaverit. Eikä se itse työkään ollut yhtään niin peestä kuin olin kuvitellut. Oikeastaan se oli ihan kivaa kaikin puolin ja voisin sitä miettiä työpaikaksikin tulevaisuudessa, mutta edelleen tökkii ajatus vaihtuvista työpaikoista ja lapsiryhmistä.. Että ehkä se päiväkoti on edelleen se mun juttu tällä alalla.

Tämä työjaksohan kuului meidän seurakuntajaksoon, josta kokonaisuutena on tulossa oma postauksensa, mutta voisin tässä hiukan purkaa tätä työjaksoa.

Mitä tämä työjakso saavutti?
Ennakkoluuloni osoittautui vääräksi suurimmalta osin.
Kaikki oli minulle ihan uutta, mutta nyt jo paljon tuntumpaa (tarkoitan seurakuntatyötä ja kristillistä kasvatusta)
hieno kokemus.
Tutustuin mahtaviin ihmisiin, aikuisiin sekä lapsiin.
Kongreettisesti sain talteen hyviä askartelu vinkkejä, paljon lauluja, loruja ja leikkejä. Opin mitä on godliplay, pukeuduin ekaa kertaa ´´aikuisiällä`´ eläinpukuun, opin pitämään lapsille hartauden, pääsin näkemään taikuriesityksen sekä yhden ihmisen vetämän mielettömän nukketeatteriesityksen. Niin, sain minä kukankin, yksien kerholaisten äidiltä. Ja IP:stä muutama tyttö teki minulle hienon teoksen.
yhdeltä työkaverilta sain kortin ja suklaata ja toisilta kortin ja enkelimukin. Pomolta sain myös vihkon, jossa on aforismeja ja postissa kuulemma tulossa vielä kirkkovuosi kirja.
Itkuhan siinä tuli, kun arviointi keksutelun jälkeen painelin hommiin ja yhtäkkiä mulle tullaan sanomaan lahjat käsissä, että ´´laita se pussi pois, sut on arvioitu ja sun työt loppui nyt``  Pääsin siis kaksi tuntia etuajassa töistä.
Sitten halailin kaikki ohjaajat läpi, puin päälle ja sitten vielä kerroin IP-kerholaisille jäähyväiset ja jestas kun kaikki tytöt ryntäsi halimaan ♥





Töihin vein itse, viimeisenä työpäivänäni, pienen kiitoksen; kahvia, enkelipatukoita, tekokukan (tai siis puolukanvarpuja) ja kortin, jossa esitän kiitokseni.



Nyt voin huokaista, minä tein sen, minä onnistuin! Sain hyvät arvioinnitkin. Opettaja oli eilen työpaikalla keskustelemassa minun ja yhden työntekijän kanssa, joka otti myös näyttöni.

Kuten jo mainitsin, olo on haikea. Kuudessa viikossa ehti oppia loistavasti talon tavoille, säännöt, kiintymys/luottamussuhde lapsiin ja työkaveritkin alkoi tulla kokoaika tutummiksi.
Oli erittäin raskaat, mutta niin antoisat kuusi viikkoa.
Olen kuitenkin iloinen, että nyt saa taas pari kuukautta istua koulun penkillä, vaikka pitkiä päiviä näköjään sielläkin tiedossa loman jälkeen.


Noh, se niistä töistä.
Tänään mennään viimeisille jouluostoksille ja toivon, että mulla ei lähde homma ihan käsistä kun innostun. Illalla pääsenkin heti paketoimaan taas, kivaa!

Joitain varmasti kiinnostaa miten kiinteytys urakkani etenee. No, ei etene edelleenkään. Aina, kun saan vihdoin edes sen päätöksen, että nyt aloitan taas, tulen kipeäksi tai kasaantu kauhea kasa työ- ja koulu juttuja tai sitten Rasmus on iltamyöhään töissä, että en enään kerkiä. Jos mikään näistä ei pilaa suunnitelmiani, olen sitten niin väsynyt, että vessaan raahautuminenkin vaatii ihmeen.
No, loman jälkeen virkeänä alkaa! Tai oikeastaan heti kun tullaan joulun vietosta kotiin.
Onneksi mun kroppa toimii edelleen samallailla, kuin ennen raskautta, ei ole tullut yhtään lisä kiloa, vaikken ole liikkunut ja syömisetkin on aika penkin alla. Okei, tosi penkin alla..
Turvotusta kyllä löytyy sillointällöin, mutta ne lähtee onneksi ihan sillä, kun sulkee herkkupussit edes vain viikoksi.
Sen kyllä olen huomannut, että kuntoni on heikentynyt ihan tosi paljon! Järkyttävää ajatella, että olen ollut joskus tästäkin huonommassa kunnossa, koska nyt jos yrittää jossain raossa edes vähän jotain jumppailla niin en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa omalle rapakunnolle. Lihakset kipeytyy jo muutaman toiston jälkeen ja yhtään jos on sykettänostattavaa niin läähätän niin, että voisi luulla minun saavan jonkin hapenpuute kohtauksen.
No, eihän tästä voi olla suunta kuin ylöspäin!

Kevinilläkin on ollu nyt vähän rankkaa, kun tekee kaikkia viimeisiä takahampaita, viiminen kulmahammas puhkesi juuri alas, mutta vielä on neljä isoa tulossa. Hampaat tuntee hyvin ja ien on ihan pinkeä ja valkoinen, mutta ien tuntuu tosi paksulle, joten voipi viedä aikaa. Inhottavaa, kun pientä sattuu koko aika ja monet yötkin on nukuttu tosi huonosti, kun rassukka vaan itkee ja huutaa ja sitten ei kukaan nuku. Lämpöä ja kuumettakin on hampaiden tulon takia ollut ja siihin kun lisää kivun ja väsymyksen huonoista öistä = päivätkin melkoista kiukkua.
Muuten rakkaalla menee oikein hyvin.

Minä itse! -vaihe on myöskin rantautunut meille. Oikeastaan se on tullut jo about kuukausi sitten, mutta se on hiljaa hiipinyt ja nyt sen huomaa todella selkeästi. Mm. käsien pesussa tulee hirveä huuto, jos yhtään yritän auttaa, hän tahtoo itse ottaa korokkeen, laittaa sen paikoilleen, kääriä hihat, avata hanat, ottaa saippuaa, hieroa kädet, huuhtoa, kuivata, laittaa pyyhkeen naulaan ja korokkeen paikoilleen... Siinä yhtenä esimerkkinä. Harmillistahan se vaan on, että kaikkea kun ei pieni ihminen vielä osaa, niin tarvitsisi auttaa ja sitten kiukuttaa ottaa apu vastaan..
Myös hirvittävää uhmaa on kokoaika, viimeksi toissailtana taisteltiin puolituntia kylpylelujen siivoamisesta ja se päättyi siihin, että heitin kaikki lelut ´´roskiin`` kun ei poika niitä suostunut keräämään (yleensä kyllä kerää mukisematta)..
Ja eilen hän olisi halunnut laittaa kuomat jalkaan, eikä millään ymmärtänyt, ettei niitä voi laittaa kun on niin märkää. Yritin lenkkareita, mutta niistä sain vain heiton otsaani, joten lopulta pakkasin lenkkarit reppuun ja otin huutavan pojan ilman kenkiä kainaloon ja kannoin tarhaan...
Kaikista kielloista raivarit ja sitä rataa.
Perus reilu kaks veen elämää siis.
Onneksi on vielä niitä ihania ja hyviä hetkiäkin!



Ollaan kiireisten päivien keskellä nähty välillä kavereitakin ja ensiviikollakin on vielä tarkoitus kahta mamaa ja poitsua nähdä. Kevin kyllä tykkää hirveästi, kun tulee kaveria kylään, mutta on se hänellekin aika rankkaa, kun pitkän tarhapäivän päätteeksi tulee vielä vieraitakin.



MITÄ TEILLE KUULUU? :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi ♥