27.9.2016

Hyvästit karvalapsille

Tämän hetken olen pelännyt koittavan jo pitkään. Kissa-allergiani nimittäin paheni vain ja valitsen kyllä terveyteni ennen eläimiä vaikka kissamme niin kovin rakkaita olivatkin.
Päätös oli todella vaikea ja raskas, mutta onneksi löysin niille täydellisen oloisen uuden kodin.

Mulla oli kriteerinä, että ne pääsee ehdottomasti samaan kotiin ja siellä ei saa olla pieniä lapsia, koska Lola on ahdistunut Kevinistäkin. Se on toinen suuri syy luopumiseen; tiedän, että Lola on onnellisempi perheessä, jossa ei ole pieniä lapsia.


Meiltä oli matkaa uuteen kotiin puolitoista tuntia autolla.
Uusi koti on iso omakotitalo, jossa on kaksi aikuista ja kouluikäisiä lapsia. Lisäksi siellä on 7v. maatiais kolli ja 1v. maatiais kolli veljekset.
Heillä kissat saa olla vapaasti kissoja, ei haittaa, että verhot heiluu ja matot vaeltaa ja karva pöllyää.
Dita saa kaipaamia riehumiskavereita ja Lola saa rauhaa, hellää rakkautta ja tilaa.
He olivat muutenkin jo etsineet itselleen bengalia ja haaveillut myös ragdollista.

Perjantaina illalla pakkailin itku silmässä kissojen tavaroita, purkasin kiipeilypuuta ja hyvästelin kisuja ja lauantaina aamulla lähdettiin ajamaan kohti uutta kotia. Halusin itse viedä ne, koska halusin varmistua, että paikka on hyvä ja nähdä miten rakkaat ottaa asian. Kaikki niiden tavarat lähti mukana, vaikka uudessa kodissa olikin ennestään tarvittavat, mutta on sitten ne omat tutut tavarat ja hajut.

Pari tuntia olin uudella kodilla, katseltiin paikkoja, juotiin kahvit ja kirjoitettiin paperit sekä kasattiin kiipeilypuu. Vanhin kolli oli omilla retkillään, mutta kaksi muuta kollia olivat heti vastassa. Suhinaa ja murinaa riitti, mutta eivät alkaneet tapella.
Lola heti tutki uusia paikkoja rohkeasti, mutta Dita pysytteli piilopaikoissa.
Kyllä oli kamalaa se lähtemisen hetki, halasin molempia enkä olisi halunnut päästää irti.


Olen onneksi saanut sieltä nyt joka päivä kuvia ja kuulumisia. Tänään Lola ja Dita on vihdoin syöneetkin.
Uskon, että kunhan tottuvat niin ovat siellä oikein onnellisia.

Meillä Kevin tuli kotiin sunnuntaina ja olin kyllä etukäteen kertonut, ettei kissoja sitten enään ole ja eipä tuo ole asiaan juuri reagoinut. En tiedä miten hän asian ymmärtää, kuvitteleeko, että kisut tulee vielä takaisin ja sitten ehkä joskus vaan unohtaa asian.. No, parempi näin, olisi itselle vielä vaikeampaa, jos lapsikin ikävöisi kokoaika.

18.9.2016

Minun työpäivä

Nyt on töitä takana yli kuukausi ja ajattelin kirjoitella millaisia työpäiväni yleensä on.
Kirjoitan ensin työpäivistä ma-to ja erikseen perjantaista, koska se on ihan erilainen.

Eli normaalisti menen töihin kasiin, tai no, olen kyllä aina reippaasti etuajassa, koska haluan ehtiä ottaa kahvin, viedä tavarani paikoilleen ja katsoa yhteiseltä taulultamme, mitä työpäiväni ensimmäisen tunnin aikana tapahtuu.
Tuolla taululla nimittäin lukee lista poissaolevista työntekijöistä ja siellä on ns. avunhuuto jos johonkin ryhmään tarvitaan apuja.

Jos johonkin siis tarvitaan aamupalalle (klo 8-9) apua niin menen sinne aamupalakärrien kanssa. Autan aamupalan kanssa, aamupalan siivouksessa ja ehdin hetken touhuta lasten kanssa. Sitten lähden ysiksi kerhon tiloihin ja ulos ottamaan kerholaisia vastaan.

Jos missään ryhmässä ei tarvita apua, on minulla puolituntia aikaa tehdä koneella hommia ja suunnitella toimintaa yms.
Puoli ysiltä tulee meidän puolipäivälapsi. Toki silloinkin voi tehdä jotain pikku näpertelyä samalla kun jutustelee lapsen kanssa, joka yleensä piirtelee tai muovailee sen pienen hetken ennen kerhon alkua. Ja ysiksi puetaan tosiaan itsemme pihalle.

Ysiltä alkaa saapua kerholaisia, aamupäivisin listoilla on 12-14 lasta.
Ollaan ulkona tunti. Kaatosateella ei olla, mutta onneksi sellaista päivää ei vielä ole ollut!
Meitä on aina kaksi aikuista samaan aikaan, joten toinen lähtee aiemmin sisälle ottamaan lapsia vastaan ja toinen lähettää pihalta.

Sisällä riisumisten jälkeen on pieni piiri, jossa yleensä katsotaan ketä on paikalla, mikä päivä on, millainen sää oli ulkona ja sitten laululeikkejä.
Siitä hakemaan eväitä ja syömään. Itsekin syön yleensä jotain pientä, kuten banaanin lasten kanssa yhtäaikaa, kun on jo niin kova nälkä.

Syömisen jälkeen on vapaata leikkiä, jumppaa, askartelua, piirtelyä, muovailua, lautapelejä jne.
Lapset haetaan kahteentoista mennessä, paitsi se puolipäiväinen lapsi, joka on 12.30 asti. Tuohon aikaan me kaikki kolme meidän tiimistä ollaan paikalla ja se vähän vaihtelee kuka sen puolituntisen on lapsen kanssa. Jos se en ole minä, niin mulla on puolituntia aikaa syödä, juoda kahvi ja käydä vessassa ja sitten taas puen itseni ulos.
Jos se olen minä niin odotan, että lapsi on haettu, menen sitten tauolleni ja sitten vasta yhdeltä ulos.

Toinen erä kerholaisia tulee siis 12.30, iltapäiväryhmissä lapsia on listoilla 9-14.
Kerhoissa runko on täysin sama. Ollaan tunti ulkona, sisälle, piiri, syödään, touhutaan ja lapset haetaan 15.30 mennessä.
Sitten siivotaan paikat, suljetaan ikkunat ja ovet.

Työaikani loppuisi virallisesti 15.39, mutta olen yleensä neljään asti, koska siten saan korvattua päiviä jolloin joudun lähteä pakollisille menoille tai jos menoja ei ole, niin pääsen perjantaina aiemmin kotiin (tai tavoite on päästä..) Puolen tunnin aikana (tai oikeastaan aikaa on 15-20min. koska kertaakaan ei ole ollut ovet lukossa tasan puolelta..) laittelen vielä seuraavan päivän juttuja valmiiksi, käyn hoitamassa koneella hommia ja sitten kotiin.

Perjantait onkin tosiaan ihan erilaisia. Perjantaisin ei ole iltapäiväkerhoa ollenkaan, joten molemmat työkaverini ovat aamupäiväkerhossa, jolloin minä vapaudun menemään muihin ryhmiin auttamaan koko päiväksi.
Jos jostain ryhmästä puuttuu joku perjantaina, menen hänen tilalle, eli työpäiväni voi alkaa aikaisempaa tai myöhempään kuin normaalisti. Hoidan perus päiväkoti juttuja, syön evääni lasten kanssa yhtäaikaa.
Perjantaisin meillä on oma tiimi 12.30-13.30 eli en pidä erikseen taukoja, kun saan siinä samalla vetästyä kahvin. Tiimissä suunnitellaan toimintaa, päivitetään kerhon omaa blogia ja jutellaan kuluneesta viikosta.
Tiimin jälkeen menen taas takaisin ryhmään ja mikäli mahdollista, otan lyhärini (tasaan ylityö tunnit) ja lähden aiemmin kotiin.

Suunnitteluaika on aika kortilla ja välillä tuntuu, että to do lista vaan kasvaa, mutta toisaalta tykkään loikkia pitkin taloa, koska siinä tutustuu hyvin kaikkiin työntekijöihin ja myös lapsiin. On mukavaa, kun muistaa (melkein) kaikkien lasten nimet kun heitä näkee kuitenkin pihalla, ja kaikki lapset muistaa ja tunnistaa minut.

Jotkut päivät on raskaampia (henkisesti ja/tai fyysisesti), joskus saa milloin mitäkin eritteitä päällensä (kaikki mahdolliset vaihtovaatteet itselläkin välttämättömät), joskus korvissa soi huuto/itku/muu metakka vielä illalla nukkumaan käydessäkin, joskus saa nyrkistä/hampaista/kynsistä, joskus tekisi mieli heittäytyä itsekin lattialle parkumaan ja palkkakin saisi olla parempi - ei joskus vaan aina. Mutta on tuo työ silti vaan niin ihanaa ja antoisaa. Saa kuunnella lasten mahtavia juttuja, nähdä mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä, auttaa, opettaa, nähdä se aitous ja onnistumisen ilo ja ne halit ♥


EDIT. kun puhun ryhmistä, tarkoitan päiväkotiryhmiä, joita talossa on neljä.

16.9.2016

Eron vaiheet

(pahoittelut pitkästä postauksesta. Pakko saada purkaa ajatuksia ja fiiliksiä. Pakkohan ei kenenkään ole lukea, jos ei jaksa/kiinnosta ;) )

En osannut yhtään aavistaa miltä ero oikeasti tulee tuntumaan. Tiesin, että pahalta, mutta en sitä, kuinka pahalta.
Tämä oli pisin ja vakavin suhteeni - tietenkin. Olinhan vasta 16-vuotias kun rupesin Rasmuksen kanssa seurustelemaan.
Viiteen vuoteen mahtui paljon. Mahtui iloa, surua, onnellisuutta, rakkautta, vihaa, ahdistusta, pettymystä, kiitollisuutta.. Siihen mahtui myös mieletön määrä muistoja.
Suurimpina tietenkin yhteinen ulkomaanmatkamme sekä lapsi.
Muistojen lisäksi oli haaveita tulevaisuudesta.
Nyt se kaikki on pois pyyhitty. Se kaikki pitää unohtaa ja luoda uusia muistoja ja haaveita.

Eron jälkeen ensimmäisenä mulla oli shokki vaihe. En tajunnut sitä vielä silloin. Ihan ensin tuli hallitsematon itku ja kaikki mahdolliset tunteet yhtäaikaa.
Onneksi mulla oli ystävä tukena.
Itku loppui ja tilalle tuli turta olo. Ihan sama. Se on ohi, mutta ei haittaa. Jatkan omaa elämääni niinkuin mitään ei olisi ollutkaan.
Mietin kyllä, miten se voi muka olla niin helppoa, parin päivän itku ja se siitä.
Nyt tajuan, että se oli kai joku mielen puolustusmekanismi.
Hoidin kaikki viralliset asiat kuin robotti, mahdollisimman äkkiä.
Meni n. kuukausi, kun kaikki oli hoidettu ja saatu järjestykseen, kaikki pamahti päälle rysäyksellä.

Tajuamis vaihe. Ihan kuin en olisi edes aiemmin tajunnut mitä oikeasti oli tapahtunut. Nyt kaikki hiipi mieleen. Olen yksin. En ole enään kihlattu, en avopuoliso. Olen vain äiti. Ja nainen, vähän sekaisin ja yksin oleva nainen.
Hän, jonka kanssa jaoin koko elämäni viiden vuoden ajan on nyt poissa - pysyvästi. Hän ei tule takaisin viiden aikaan töistä. Hän ei ole nukahtanut illalla sohvalle eikä ole täällä aamulla. Hän ei ole kanssani selviämässä arjesta.
Hän, joka tiesi musta kaiken, oli nähnyt minut parhaimmillani sekä pahimmillani, hän jolle synnytin maailman ihanimman pojan, on nyt jossain muualla.
Tajuamis vaihehan meni juuri niin nopeasti, kuin vaan ajatus ehti juosta kaikkien asioiden läpi ja sitten iskikin se mitä pelkäsin, mutta jota en osannut kuvitellakkaan niin pahaksi:

Ahdistus. Kaikki se minkä olin tajunnut alkoikin ahdistamaan todella paljon. Tuli uudelleen hallitsematon itku. Käsittämättömän monta kertaa. Monena päivänä.
Iltaisin en saanut unta, kun ahdisti ja itketti niin paljon, välillä en saanut edes henkeä ja oksetti.
Lopulta nukahdin siihen oloon joskus yön puolella.
Pahinta kuitenkin oli se, että kun ennen se olo on helpottanut yön aikana, niin ei käynytkään nyt. Heräsin aamuisin todetakseni että sama ahdistus painaa yhä ja aloitin aamutkin itkulla. Parina aamuna sain heitettyä ripsarit naamaan vasta ulko-ovella, jossa aina tsemppasin itseni, että sain lapsen tarhaan ja itseni töihin.
Kaikki tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta, kaikki, paitsi töissä oleminen. Siellä oli pakko pitää itsensä kasassa ja oli niin paljon muuta mietittävää. Olisin voinut mielelläni olla vaikka vuorokauden ympäri töissä. Joka päivä, kun pääsin kotipihaan se ahdistus ja itku alkoi jälleen.
Olin todella väsynyt, näytin elävältä kuolleelta silmäpussieni ja punaisten silmieni kanssa, mutta silti se uni ei mikään ilta tullut helpolla.
Ruoka ei maistunut, ei olisi jaksanut tehdä yhtään mitään, ei ruokaa, ei siivota, ei käydä kaupassa, ei leikkiä lapsen kanssa, ei niin mitään. Vähän luulen, että ilman Keviniä en todennäköisesti olisi edes noussut sängystä.

Ahdistukseen kuului suru, ikävä ja epätoivo.
Suretti, miksi me ei onnistuttukkaan, meidänhän piti olla loppuun asti yhdessä. Suretti lapsen puolesta. Suretti, että se perhe joka meillä oli, on nyt hajalla. En osaa ajatella meitä enään perheeksi, kun isä puuttuu, on vain äiti ja lapsi. (tiedän, että myös se luokitellaan perheeksi. En vain kyennyt sitä omalla kohdallani enään ajattelemaan niin)
Epätoivo siitä, voinko minä muka olla joskus vielä onnellinen - en usko. Voinko minä muka päästä tästä yli - en usko. Helpottaako tämä olo muka joskus - en usko.
Ja ikävä. Kaikkia niitä muistoja, yhteisiä hetkiä, kumppania, kokonaista perhettä.


Seuraavaksi tuli aaltoilu vaihe.
Kaikki eri tunteet vuorotteli. Olin yhä välillä todella ahdistunut, välillä surullinen, epätoivoinen, pettynyt, vihainen, katkera, ja välillä suht tyyni ja turta. Joinain pieninä hetkinä jopa vähän iloinen/tyytyväinen. Kykenin taas nauramaan.
Niinä hetkinä, kun en ollut ahdistunut ja allapäin, tajusin kuinka väsynyt olen ollut ja etten siitä johtuen muista juurikaan mitään kuluneesta ajasta. Mitä olen tehnyt kaikki päivät? Mitä tein edes eilen? Muistan kuluneista päivistä vain pahan olon ja pelkään kokoaika milloin se iskee taas.
Mietin, milloin tämä loppuu? Milloin ei enää itketä? Milloin olen taas iloinen ja ajatus kulkee normaalisti?

Aaltoilu vaiheeseen kuului vahvasti tosiaan myös viha ja katkeruus.
Toisella on ollut kaikki tuki ja tsemppaajat ympärillä alusta asti, mun on ollut pärjättävä yksin ja kyetä huolehtimaan meidän lapsestakin.
Toisella on jo uudet kuviot, liuta harrastuksia, ei mitään velvollisuuksia eikä vastuuta töiden lisäksi. Viikonloput kännissä. Ei tarvitse välittää kenestäkään, voi mennä miten huvittaa, tehdä mitä huvittaa.
Miten se onkin (yleensä) miehille niin hemmetin helppoa?!? ´´vähän ikävä Keviniä, mut kyllä mä pärjään :) `` -ai no mut vittu hyvä et SÄ pärjäät :)
Ja tämä tilannehan tulee olemaan aina, lisäksi se itselleen helpomman elämän valinnut ihminen saa olla se kiva isi jolle ei viitsi edes ikinä kiukutella, kun näkee harvakseltaan. Isi jaksaakin niin hyvin, kun ei tarvi jaksaa kun olemattoman pieniä hetkiä kerrallaan. Ei lapsi muista, että eipä sekään ennen jaksanut, ei ollenkaan. Aina se oli kiukkunen. Ei. Nyt on kaikki toisin. Äiti on se jolle puretaan ensinnäkin se ikävä mikä ehtii tulla isi-viikonlopun aikana ja sen jälkeen sille puretaan kaikki muut kiukut. Silti äitinkin on pakko jaksaa. Kysyykö se multa ikinä miten mä jaksan? Ei. Ei sillä ole väliä, se tietää, että mun on pakko jaksaa niin mä jaksan. Hänellä on nyt helpompi ja parempi elämä. Kukaan ei vaadi häntä jaksamaan. Ei sitä kiinnosta.

Olin odottanut sitä, että ikävä vaihtuu vihan puolelle ja luullut että sitten on helpompaa.
Ei se ole. Sitten ahdistaa sen takia, kun vihaa jotain niin paljon, mutta silti toisaalta ei halua vihata. On todella katkera. Mutta eihän se auta minua itseä keveämpään ja iloisempaan elämään, päinvastoin. Mieli menee taas mustaksi kun kuluttaa kaiken energian miettien kuinka epäreilu koko tilanne on. Samaan aikaan kuitenkin on onnellinen siitä, että saa olla siinä lähivanhemman osassa, koska itse ei pystyisi kuitata ikävää sanoin ´´kyllä mä pärjään`` en mä pärjäisi. Mulla olisi niin hemmetin kova ikävä, että halkeisin. Ja jälleen mietin, miten toinen voi olla niin tunteeton.

Vihdoin pystyn alkaa pikkuhiljaa erottelemaan tunnetasollakin sen, minkä järjen tasolla olen koko aika tiennyt: Ei, mulla ei todellakaan ole ikävä juuri sitä ihmistä. Mulla on ikävä yhdessä elettyä elämää, muistoja, haaveita, kokonaista perhettä, turvan tunnetta.
Siitä ihmisestähän mä itse halusin eroon jo monta vuotta. Pysyin hänen kanssa, koska naivisti kuvittelin että kyllä kaikki muuttuu hyväksi. Vaikka jossain vaiheessa jo tiesin, ettei mikään tule muuttumaan, halusin pitää perheen kasassa lapsen takia. Päätin omassa mielessäni, että yritän yhä parhaani sen mitä tähän suhteeseen enään pystyn, kunnes lapsi olisi tarpeeksi vanha. Kunnes ero olisi mahdollisesti kaikille vähän helpompaa.
Olisin ollut valmis jopa jonkunsortin kämppis systeemiin. Lapsen takia.
Onneksi lapset on sopeutuvaisia.

Hyväksymis vaihe
Lopulta olin saanut asian käsiteltyä, tunnemyrsky alkoi laantua ja mieli alkoi kirkastua.
Ehkä minäkin pystyn vielä jatkaa elämää.
Olenhan nuori, koko elämä edessä, mielenkiintoista nähdä mitä sillä on minulle tarjota.
Ehkä jopa löydän vielä jotain parempaa, jonkun jonka kanssa luoda uusia muistoja, jonkun jonka kanssa ei enään unelmoida elämää vaan eletään unelmaa. Jonkun jolla on samat elämän arvot, sama arvostus, kunnioitus, aito välittäminen.
Mulla ei ole kiire mihinkään, katson avoimin mielin päivä kerrallaan, mutta jos onni kolahtaa, en mä sitä karkuunkaan aio juosta ;)



Kertokaahan mulle millaisia erovaiheita te olette käyneet läpi?
Jaksoiko joku edes lukea ajatuksen virtani läpi, jota itsekin kirjoittelin monen monta kertaa pienissä pätkissä eteenpäin.
Teki kyllä hyvää purkaa aina sen hetkisiä ajatuksia ja fiiliksiä tekstin muotoon ja tulihan ainakin aidosti! En olekkaan aiemmin kirjoittanut mitään näin aitoa ja suoraan sydämestä tulevaa tänne.

11.9.2016

Kaksi ihanaa viikonloppua

Kiirettä on pitänyt ja se näkyy ikäväkyllä postaustahdissa...
Töissä on kiirusta, töiden jälkeen ruokahommat, sitten on jokapäivä jotain ohjelmaa, äkkiä onkin jo taas iltapala-aika, iltapesut, iltasatu ja nukkumaan. Sitten olen itekkin niin loppu jo, että en edes huomaa kuinka se pari tuntia vierähtää sohva nurkassa ja on mentävä itsekin nukkumaan..

Mutta onneksi on viikonloput!
Nyt onkin ollut kaksi tosi kivaa viikonloppua peräkkäin ja niistä halusinkin kirjoitella. Jotain kivaa pitkästä aikaa.

Viime viikonloppuna nähtiin kavereita lauantaina sekä sunnuntaina. Sunnuntaina Niina ja Niklas tuli meille koko päiväksi. Ensin tein ruokaa, juteltiin, pojat leikki ja riehu.
Pojat söi lasten pöydässä hienosti ja me normi pöydässä.
Kahvit päälle ja pihalle.


Ulkonakin sattu olemaan tosi hyvä sää! Aurinko paistoi ja oli tosi lämmin, topissa tarkeni, ihan kuin kesä olisi vielä. Leikittiin tunti puistossa ja todettiin, että nyt kyllä alkaa olla molemmat jätkät ihan väsyksissä. Oltiin ensin suunniteltu ettei kumpikaan nuku päikkäreitä, mutta molemmat olikin herännyt aamulla tosi aikasin niin päätettiin kuitenkin yrittää, kuitenkin asenteella, ettei se onnistu kuitenkaan.







Kevin omaan sänkyyn ja Niklas mun sänkyyn. Meni ehkä 15min. niin molemmat oli unessa!!
Oli ihanaa vaan istua rauhassa, syödä jätskiä ja olla. Välillä jutella, mutta sekin oli jotenkin todella mukavaa kun vaan oltiin molemmat omissa ajatuksissa. EI ollut pakko puhua mitään, riitti että toinen oli siinä vierellä.
Puolitoistatuntia annettiin nukkua ja sitten mentiin herättelemään.
Syötiin taas ja jatkettiin leikkejä iltaan asti. Heidän lähdön jälkeen olikin jo iltapala-aika ynnämuut.
Oli kyllä tosi kiva päivä. Jos Niina luet tätä niin kiitos ♥



Tämä viikonloppu vietettiinkin mun äidillä ja päätin kokeilla ekaa kertaa lähtä Kevinin kanssa kahdestaan junalla. Mentiin vain yhdeksi yöksi, joten sain kaiken mahtumaan yhteen reppuun, joten sinällään helppoa. Isommilla kantamuksilla en lähtisikään, vaan sitten valitsen ennemmin auton. Juna nyt kuitenkin tälläiselle lyhyelle reissulle on nopeampi ja mukavampi tapa.
Meidän juna lähti lauantai aamuna jo puoli 9, joten olin tehnyt aamupalaleivät meille mukaan junassa syötäväksi niin niihin ei mennyt aamusta aikaa. Olin myös ottanut istumapaikan suoraan leikkitilan edestä, joka myös helpotti matkaa.




Aamujuna oli rauhallaninen ja matka sujui todella mukavasti. Perillä meitä oli vastassa äitini ja Kevinin kummi, jonka kyydillä päästiin äiskälle.
Kevin oli tietenkin taas tosi innoissaan ja selitti junamatkasta.
Lauantai meni leikkien, leivoksia syöden, ulkoillen ja kalaa savustaen.
Ja tietenkin minä nyt sitten tulin kipeäksi, sitä olenkin tässä jo kuukauden verran odotellut, että milloin iskee töisä.
Flunssaa vain, nuhaa, kurkkukipua, yskää, keuhkoihin sattuu, päätä särkee, heikottaa ja väsyttää. Mutta kuumetta ei ole, joten finrexin voimalla töihin...




Tänään sain nukkua aamusta pitkään univelkoja pois, kun äiti touhusi Kevinin kanssa. Yhdeltätoista kömmin itsekin ylös ottamaan lääkettä.
Päivä meni aika rennosti vaan leikkien ja sohvalla löhöillen, kun ei jaksanut tehdä yhtään mitään.
Juna takaisin lähti 17.20 ja sepä olikin sitten melkoinen matka.. Heti ensimmäisenä sain vääntää rautalangasta yhdelle mammalle että hän on levittäytynyt minun varaamalleni paikalle ja aion todellakin tulla omalle paikalleni, kun olen sen vartavasten varannut että saan siitä vahdittua omaa lastani. En edes tajua miten kukaan kehtaa alkaa mussuttaa vastaan ollessaan toisen ihmisen paikalla. Varsinkin, kun tein heti selväksi että en aio paikkaani vaihtaakkaan.
Junassa oli hirvittävä ruuhka, ja muistin jälleen oikein hyvin, miksi kuitenkin olen valinnut mielummin sen autolla ajamisen.
En ole hetkeen nähnyt niin likaistakaan junaa, kun tuo oli ihan lääsmätty kaiken näköisellä syötävällä, juotavalla ja jopa muovailuvahalla. Eniten kuitenkin rupeaa verenpaineita nostamaan se, kun on todella huonosti käyttäytyvä lapsi jota vanhempi ei vauvaudu ollenkaan komentamaan. Tuostakin lapsesta näki niin hyvin, kuinka hän oli jo oppinut ja kasvanut siihen että hän voi tehdä just mitä haluaa kun ei häntä kuitenkaan kielletä. Kaiken huipuksi tuo lapsi rupesi rääkymään minulle, kuinka hänelle ei käy se, että tulen istumaan siihen (minun) paikalleni. Totesin sitten vaan rauhallisesti, että sekun ei ole lasten päätettävissä.

Kevinilläkin lähti vähän lapasesta taas, kun oli kaksi villimpää ja isompaa poikaa joiden kanssa riekkua, mutta onneksi miljoonat kiellot (vaikka se onkin niin turhalta välillä tuntunut) alkaa tuottaa tulosta ja jätkä jopa uskoi kun sanoin jostain asiasta, eikä tarvinut edes sanoakkaan kun neljä kertaa jostain. Ai luoja mikä helpotuksen tunne, kun tajuaa että hermojen menettäminen ei olekkaan ollut turhaa ja jopa tuo yksilö alkaa oppia jotain! :D

Ja ei, tällä en nyt halunnut kiillottaa sädekehääni, vaan tuoda ilmi sen, että en pidä omaa lastani (todellakaan!) täydellisenä ja ymmärrän sen, että lapset ei läheskään aina eikä välttämättä edes joskus, osaa käyttäytyä nätisti, mutta sitä minä en vaan sulata millään, ettei näitä lapsia edes yritetä komentaa, niiden ei selvästikkään edes haluta oppivan olemaan niinkuin kuuluu...

Semmoista sunnuntai raivoamista niin on keveämpi mieli aloittaa taas uusi viikko nuhanenänä!
Hyvät yöt kaikille ♥

3.9.2016

kuka MINÄ olen? millainen MINÄ olen?

Eron jälkeen olen joutunut miettiä uudelleen itseäni. Kuka minä olen? Millainen minä olen? Mistä minä pidän? Millainen haluan olla? Mistä haaveilen?

Ennen olin avopuoliso, kihlattu, äiti, perheellinen.
´´Hei, olen petra, 4-vuotiaan pojan äiti, yhden miehen kihlattu, kahden kissan omistaja, lastenohjaaja. kiitos meillä menee hyvin, perus arkea. Olen onnellinen.``
Tykkäsin perus tasaisesta arjesta, en kaivannut lapsivapaata tai luksusta. Rakastin sitä turvan tunnetta.
Oli perus perheellisen haaveita: omakotitalo/osake, häät, lisää lapsia, korkeampaa koulutusta, hienompi auto, lisää lomamatkoja...
Tiesin elämäni, tiesin paikkani, ei minun tarvinut miettiä sen enempää noita ylläolevia kysymyksiä. Olin kokonainen. Olin onnellinen. Mieheni jakamassa tätä elämää kanssani ja yhteinen lapsemme riitti minulle, en kaivannut muuta.


Nyt joudun tutustumaan itseeni uudelleen. Uuteen minään. Olisi ehkä helpompaa, jos olisin joskus ollut jo tässä tilanteessa aikuisiällä. Mutta kun miettii, että en ainakaan voi olla enään sitä mitä kuluneen viisi vuotta olin tai joksi kasvoin, mutta en varsinkaan ole se sama Petra, joka olin viisi vuotta sitten. Kuka sitten olen?
Minä reilu 5-vuotta sitten


´´Hei, olen Petra, 21-vuotias vähän hukassa oleva nainen, 4-vuotiaan pojan äiti. Lasten ohjaaja ja kahden kissan omistaja.``

En vielä tiedä millainen oikeasti olen nykyään, mutta haluaisin olla positiivinen, sosiaalinen, fiksu, mukava, helposti lähestyttävä, rento, huolehtiva, hyvä äiti, mukava nuori nainen, liikoja stressaamatta järjestelmällinen ja ahkera.

Tykkään sisustaa, vaikken osaa. Tykkään nähdä kavereita ja käydä töissä, tykkään kahvista, kesästä, lapsestani, hyvistä yöunista ja pitkistä aamuista.
Luulen, että tykkään myös vapaa-ajasta ilman lastani. Luulen, että opin tykkäämään lenkkeilystä jota olen ennen vihannut.

Haaveilen päivästä, jolloin tiedän täsmälleen kuka minä olen ja mitä minä haluan. Haaveilen edelleen lapsista, mutta alan pikkuhiljaa totuttaa itseäni ajatukseen, että minulle riittää tuo yksi.
Haaveilen edelleen paremmasta taloudesta (parempi palkkaisesta työstä) mutta totean, että me pärjätään näinkin. Haaveilen päivästä, jolloin voin katsoa ex-kihlattuani tuntematta mitään sen suurempaa (vihaa/rakkautta/katkeruutta).
Haaveilen päivästä, jolloin huomaan että kyllä minä olenkin taas onnellinen ja hyvinvoiva.

´´Hei, olen Petra, 21-vuotias selviytyjä nainen, 4-vuotiaan pojan äiti, lastenohjaaja ja kahden kissan omistaja. Avoin sille mitä maailma haluaa minulle tarjota.
Kiitos, kyllä mä selviän mistä vaan ja tulen vielä olemaan onnellinen``


PS. Tulossa on muitakin postauksia eroon liittyen, sekun nyt on aika iso osa elämääni tällä hetkellä. Niissä kuitenkin kestää vielä hetki.
Mutta laittakaa toki muitakin postaus toiveita, niitä on aina kiva toteuttaa!