Vuosi erosta pt.2

Muutama päivä sitten kirjoitin postauksen vuosi erosta
Sen kirjoitin enemmänkin tunnepuolesta, mutta kuuluuhan siihen muutakin.

Yksi tärkeä seikka on varmasti mun ja Rasen välit nykyään ja miten käytännön asiat toimii.
Heti eron jälkeen saatiin aika hyvin sovittua yhdessä kaikesta ja kuten silloin kirjoitin, luulin, että ollaan samoilla linjoilla, mutta ei sitten oltukaan ja tämä selvisi mulle vasta lastenvalvojalla.
Silloin välit tulehtui ja tunsin hyvin vahvoja negatiivisia tunteita kyseistä ihmistä kohtaan.
Lastenvalvojalla saatiin sovittua vain elarista ja maksupäivästä, kaikki muu jäi auki.

Meni jonkun aikaa niin, että isistä ei välillä kuulunut moneen viikkoon mitään, sitten taas kävi pyörähtämässä pari kertaa ja jälleen oli hiljaiseloa.
Siitä on onneksi menty eteenpäin.

Vuoden aikana meidän keskinäiset välit on aaltoillu siis jonkun verran, mutta nyt tuntuu vihdoin tasaiselta. Välit voisi olla paremmatkin, mutta paljon huonomminkin voisi asiat olla, joten olen nyt ihan tyytyväinen tähän.

Tapaamisista ei tosiaan ole mitään kirjallista sopimusta, mutta eipä sitä tarvitsekaan olla, kun kerta saa ilmankin hyvin sovittua. Ollaan pyritty siihen, että Kevin menisi isälleen yöksi jokakolmas viikonloppu ja muuten Rase käy meillä omien halujensa mukaan yleensä 1-2 kertaa viikossa töiden jälkeen. Ja nykyään nämä toteutuukin, ilman, että mun tarvii muistutella, että hei sulla olis täällä tää lapsikin.

Kuten aiemmassa postauksessa kirjoitinkin, niin lapsen asioiden huolto on jäänyt kuluneen vuoden aikana täysin mun kontolleni ja se riepoo yhä edelleen ja se on oikeastaan ainoa asia, josta käydään vääntöä edelleen, koska mun mielestä, jos on yhteishuolto, niin myös sen etävanhemman kuuluu silloin osallistua lapsen asioihin.
Myös tiedonkulku tökkii, mutta siihen ehdin tottua hyvin tuon viiden yhteisen vuoden aikana, kaiken tiedon minkä haluaa saada, pitää osata kysellä erikseen. Hyvänä esimerkkinä, että hän unohti kertoa muutostaan, jonkun läheltä liippaavan aiheen käsittelyssä muisti, että niin ehkä tarvit mun uuden osotteen. Jooo, olisi ihan jees tietää missä lapseni on silloin, kun ei ole kanssani...
Näihin toivon tulevan muutosta parempaan seuraavan vuoden aikana.

Kevin on tottunut tilanteeseen ja uuteen arkeen yllättävänkin hyvin. Ainoa, milloin hän on hämillään ja todella surkeana, on se, kun tulee isin luonta takaisin kotiin. Se ilta menee yleensä yhdessä itkien, koska mullekkin tulee tottakai ihan mielettömän paha mieli, kun näkee kuinka surkeana lapsi on. Ja usein yhä syytän mielessäni siitä itseäni tai meitä molempia vanhempia, kuinka lapsi joutuu kärsimään koska me vanhemmat epäonnistuttiin. Olisinko itse voinut tehdä jotain toisin.
Jossittelu ja syyttely ei kuitenkaan auta ja fakta on, että loppujen lopuksi lapsikin on onnellisempi kahdesta erillään olevasta vanhemmasta, kuin niistä vanhemmista yhdessä kireässä ilmapiirissä.

Itse opin pyörittämään arkea ainoana vanhempana yllättävän äkkiä, vaikka alkuun tuntui, että miten hitossa mä pidän yksin tän paletin kasassa. Kyllä ne uudet tavat ja rutiinit sieltä löytyi ihan itsestään nopsaa. En väitä, etteikö yhä tulisi tilanteita, kun miettii, että hitto kun olis se toinen vanhempi jeesimässä, kun omat kädet loppuu kesken, mutta perus arki pyörii kyllä loistavasti. Kai sitä selviää mistä vaan, kun on pakko ja asennoituu siihen tilanteeseen.

Vuosi sitten mietin myös kovasti sitä Kuka minä olen
´´Haaveilen päivästä, jolloin tiedän täsmälleen kuka minä olen ja mitä minä haluan. Haaveilen edelleen lapsista, mutta alan pikkuhiljaa totuttaa itseäni ajatukseen, että minulle riittää tuo yksi.
Haaveilen edelleen paremmasta taloudesta (parempi palkkaisesta työstä) mutta totean, että me pärjätään näinkin. Haaveilen päivästä, jolloin voin katsoa ex-kihlattuani tuntematta mitään sen suurempaa (vihaa/rakkautta/katkeruutta).
Haaveilen päivästä, jolloin huomaan että kyllä minä olenkin taas onnellinen ja hyvinvoiva.``

Nyt, vuotta myöhemmin, olen todennut, että oikeastaan milloinkaan ei voi tietää täsmälleen kuka on, koska elämä, omat valinnat, ympäröivät ihmiset ja olosuhteet muokkaa identiteettiä ihan koko ajan. Tarkoituksena on vain yrittää pysyä perässä siinä, kuka on ja tehdä itselle hyviä ja oikeita valintoja.
Myös se on ihan ok, jos ei aina tiedä mitä haluaa ja ne halutkin muuttuu matkan varrella.
          Nyt olen totuttanut itseäni ajatukseen, että ikinä ei tule sitä päivää, kun voisin katsoa ex-kihlattuani tuntematta mitään. En usko, että se on mahdollista kaiken sen jälkeen.
Kaiken, mitä me yhdessä koettiin, kasvettiin yhdessä teineistä aikuisiksi, yhteiset vuodet, surut ja onnen hetket. Yhteinen lapsi. Ei niitä voi unohtaa ja mitätöidä, eikä tarvitsekaan, lähinnä sen lapsen takia. Se lapsi yhdistää meitä aina ja muistuttaa olemassa olollaan, ettei se 5-vuotta yhdessä ollut missään nimessä hukkaan heitettyä ja turhaa aikaa ja yhdessä saimme jotain kaunista ja ainutlaatuista aikaan. Vaikkei voidakkaan enään kulkea samaa tietä, kuljetaan me aina vierekkäisiä polkuja, jotka mutkittelee ja joiden välissä menee pinet jalanjäljet.
Tunteet vaan muuttaa muotoaan ja niitä pitää oppia käsittelemään ja ymmärtämään.

Nyt, vuotta myöhemmin, tiedän, että vaikka tulee elämän ylösalas kääntäviä asioita ja tuntuu, kuin kaikki romahtaisi - siitä kaikesta pääsee yli, ja tulee päivä kun aurinko taas nousee ja loistaa kirkkaampana kuin koskaan.

Nyt, vuotta myöhemmin, olen 22-vuotias, pian 5-vuotiaan pojan onnellinen ja hyvinvoiva äiti. Eikä mun tarvitse selitellä itseäni enempää, ei muille eikä edes itselleni.

eläimiä ja luontopolkua

Viime viikko oli tosi kiva, koska:

Meidän parvekkeen lasit käytiin vihdoin korjaamassa, ei sada enää sisälle.

Nähtiin kavereita puistoilun merkeissä.

Muru oli varannut lapsivapaalle illalle mulle hieronnan ja itselleen parturin siksi aikaa.

Päätin yllättäen lähteä Kevinin kanssa kouvolaan ke-pe, koska veljenikin oli siellä ja miehellä kuitenkin pitkiä työpäiviä, niin mitäpä me kotonakaan.
Oli tosi kiva nähdä veikkaa, ollaan nähty viimeksi jouluna ja silloinkin hyvin pikaisesti.
Nähtiin myös mun isovanhempia ja saatiin otettua vihdoin koko perheestä kuva,
myös Kevinin 5v. kuvat tuli räpsittyä.

 

Viikonloppuna käytiin Fallkullan kotieläintilalla. Yksi sorsista (kai nuo sorsia on??..) oli päässyt karkaamaan ulkoaitauksesta ja kävin sitte ilmoittamassa siitä henkilökunnalle, kun pelkäsin, että se karkaa. No sieltä sitten tuli nainen, joka totesi tuolle sorsalle vaan että ´´jaa, sä sitte päätit lähteä`` ja avasi aitauksen ja laski loputkin linnut sieltä pois. Katsottiin huuli pyöreenä, kun ne lähti vaappumaan laumana suorintatietä toiseen aitaukseen, en tiennyt että lintujakin saa opetettua toimimaan tietyllä tavalla.

 

Piti saada samanlaiset lasit kun enolla :D

Fallkullan jälkeen mietittiin mitä tehtäisiin ja yhtäkkiä mulla tuli mieleen luontopolut ja niin me etsittiin netistä joku lähellä oleva ja suunnattiin Pitkäkosken luonnonsuojelualueelle. Ai että siellä oli kiva kävellä ja katsella kauniita maisemia!
Kilometrejä en tiedä, koska me ei osattu kävellä yhtä tiettyä reittiä vaan mentiin siellä sikinsokin eri reittejä n. 1h 20min ja Kevin jaksoi kävellä/juosta tosi reippaasti koko aika. Olin todella yllättynyt, kun takana oli jo kuitenkin pitkä päivä ja kotona oltiin vasta puoli 9 illalla.

Täytyykin alkaa käydä useammin tuollaisilla luontopoluilla, koska Kevinkin selvästi tykkäsi.
Seuraava viikonloppu menee kyllä Kevinillä isänsä kanssa ja mä lähden elämäni ekaa kertaa festareille, toivottavasti olisi hyvä sää!

Vuosi erosta & miten selvitä eron jälkeen

Vuosi sitten eron jälkeen kirjoitin mm. siitä kuka minä olen? sekä Eron vaiheista tunnepuolella.
Vuosi on mennyt yllättävän nopeasti ja siihen on mahtunut ylä- sekä alamäkiä.
Mikä on muuttunut vuoden aikana?

´´En osaa ajatella meitä enään perheeksi, kun isä puuttuu, on vain äiti ja lapsi. (tiedän, että myös se luokitellaan perheeksi. En vain kyennyt sitä omalla kohdallani enään ajattelemaan niin)``
- nykyään osaan taas ajatella meidät kaksikin ihan hyvänä perheenä.

´´Seuraavaksi tuli aaltoilu vaihe.
Kaikki eri tunteet vuorotteli. Olin yhä välillä todella ahdistunut, välillä surullinen, epätoivoinen, pettynyt, vihainen, katkera, ja välillä suht tyyni ja turta. Joinain pieninä hetkinä jopa vähän iloinen/tyytyväinen. Kykenin taas nauramaan.
Niinä hetkinä, kun en ollut ahdistunut ja allapäin, tajusin kuinka väsynyt olen ollut ja etten siitä johtuen muista juurikaan mitään kuluneesta ajasta. Mitä olen tehnyt kaikki päivät? Mitä tein edes eilen? Muistan kuluneista päivistä vain pahan olon ja pelkään kokoaika milloin se iskee taas.
Mietin, milloin tämä loppuu? Milloin ei enää itketä? Milloin olen taas iloinen ja ajatus kulkee normaalisti?``
- Aaltoilua on edelleen, mutta ei onneksi noissa mittakaavoissa. Suurimman osan ajasta olen iloinen ja onnellinen. Lähinnä aaltoilen siinä, kuinka paljon se exän olemassa olo milloinkin ärsyttää ja toivon, että sekin menee vielä ohi, mutta luulen että se vie vielä paljon aikaa, varsinkin, kun toinen ei kykene kovin aikuismaisesti käyttäytymään ja energiaa menee kokoaika sen kanssa vänkäämiseen.
Vieläkin välillä itkettää ja surettaa, pieniä hetkiä. Nykyään surun laukaisee vain tuo ikävöivä pieni poika joka ei osaa käsitellä tätä tilannetta - miten osaisikaan jos ei me aikuisetkaan osata.
Pahimpia on ne, kun isi palauttaa poikasen kotiin ja lähtee takaisin omaansa, poika purskahtaa itkuun, tarrautuu minuun ja kysyy ´´milloin isi muuttaa takaisin kotiin?``

´´Kysyykö se multa ikinä miten mä jaksan? Ei. Ei sillä ole väliä, se tietää, että mun on pakko jaksaa niin mä jaksan. Hänellä on nyt helpompi ja parempi elämä. Kukaan ei vaadi häntä jaksamaan. Ei sitä kiinnosta. `` ´´..Ja jälleen mietin, miten toinen voi olla niin tunteeton.``
- viha ja katkeruus oli vuosi sitten hyvin vahvana. Sanotaan, että en niistä tunteista ole vieläkään täysin päässyt irti, mutta oppinut ajattelemaan, että turha mun on vittuuntua asioista joille en minkään mahda, jos toinen on idiootti niin se on sitä vaikka mitä tekisin.
Eniten ehkä vihan tuntemuksia aiheuttaa se, kuinka vähän häntä kiinnostaa edes lapsen asiat, yksin on saanut jaksaa koko vuoden läpi, vaikka yhteishuolto pitäisi jo sanana kertoa sen, että lapsen asiat hoidetaan yhdessä. Vaan ei, se on kiva, että voi paperilla todistella olevansa jotain, mitä ei kuitenkaan käytännössä toteuta mitenkään...

Sanoisin, että ihan hirveän moni asia ei ole muuttunut vuoden aikana, ja sitten taas kuitenkin kaikki on toisin. Molemmat on jatkanut elämää eteenpäin niinkun pitääkin, oma mieli on vuodessa tasaantunut yllättävän hyvin ja tilanteen on oppinut hyväksymään.
Ainut mikä ärsyttää edelleen yhtä paljon, on se miten vähän toinen osapuoli osallistuu lapsen asioiden hoitamiseen. Ja tietysti se, että lapsi on yhä ihan sekaisin aina isillä olon jälkeen.
Haluan uskoa, että tämä toinen vuosi tasoittaisi myös lapsen mielen ja saisi sen toisen osapuolen mielen heräämään siihin omaan vastuuseen.

Multa on paljon kysytty, että mikä auttoi selviämään erosta, mitä vinkkejä antaisin eronneille.
Kylmä fakta on, että ainoa mikä oikeasti auttaa on aika, eikä sitä pysty ennustaa kuinka paljon aikaa kukakin tulee tarvitsemaan. Itsellä se oli vajaa vuosi, että oikeasti pääsi yli.
Sitä odotellessa voi oloa helpottaa puhumalla ystäville tai perheelle tai tehdä niinkuin minä ja kirjoittaa tuntemuksista.
Tee asioita joista pidät. Ja jos on jotain asioita mitä olet halunnut, muttet suhteen aikana voinut toteuttaa syystä tai toisesta - toteuta ne nyt.
Alkoholi ei ole ratkaisu ongelmiin, mutta ihan rehellisesti, kyllä pienet irtiotot ja nollaukset vei taas vähän eteenpäin ja auttoi ainakin hetkellisesti, ihan niinkuin laastarisuhteet ja treffailu.
Itke, jos itkettää. Tiedän kokemuksesta, että se on kamala tunne, kun tuntuu, että kaikki sisuskalut murenee ja ahdistaa niin paljon ettei henki kulje, mutta siitä ei vaan pääse yli jossei niille tunteille anna valtaa ja itke ulos. Huutaminenkin on ihan ok.
Jos suhteesta jäi lapsi/lapsia, nauti heistä, tee lastesi kanssa kaikkea mukavaa ja keskity niihin.
Jos kotona olo ahdistaa eikä muuttokaan ole vaihtoehto; muuta sisustusta, vaihda järjestystä, kyläile ja ulkoile paljon.
Hävitä kaikki näkyvillä olevat muistot.
Koita hoitaa kaikki käytännön asiat mahdollisimman pian, päätät vaikka, että ensin ne kuntoon ja sitten vasta annat itselle luvan romahtaa.

Paljon tsemppiä kaikille eronneille, lupaan teille, että paremmat ajat on edessä!

Kesäpäivä korkeasaaressa

Nyt on taas yksi kesäloman suunnitelmista toteutettu, kun käytiin lauantaina Korkeasaaren eläintarhassa. Sää päätti tehdä pilaa, kun ennuste lupasi aurinkoa/puolipilvistä koko päiväksi, mutta päättikin ripsautella sadekuuroja pitkin päivää. Onneksi ne oli vain pieniä kuuroja, joten ne ei meidän päivää onnistunut pilaamaan.
Otin vanhasta tottumuksesta matkarattaat mukaan, koska olin ihan varma, että Kevin väsähtää päivän kävelyjen aikana, mutta olin väärässä, eikä niitä tarvittukkaa kun tasan 2kertaa, sillä Kevin istui niissä kerran pienen hetken omasta tahdosta kun seistiin paikoillaan ja kerran joutui niihin rauhoittumaan, kun ei uskonut ohjeita. Tietää jatkossa, ettei niitä tarvi enää tuollaisille reissuille mukaan.
Onhan tuo jo iso poika, mutta olen tykännyt mielummin varautua, kuin ottaa riskin väsykiukusta.

Meillä kävi eläinten suhteen ihan hyvä tuuri, sillä tiikerit oli jostain syystä tosi aktiivisia. Muutama makoili näkyvillä ja pari tiikeriä vaelteli ympäriinsä ja toinen niistä tuli koko aika ihan lasin eteen tallustamaan.

Lisäksi ehdittiin Berberi apinoiden häkille juuri niiden ruokinta-aikaan. Ensin häkissä ei ollut apinoita ollenkaan, kun työntekijä kävi ripustamassa niille ruokapusseja. Apinat laskettiin sisältä vapaaksi, kun ihminen oli poistunut. Taustalla toinen kertoi kokoaika kaikkea oleellista Berberi apinoista. Itse en kyennyt siihen keskittymään kovin hyvin, mutta mieleen jäi tieto, että sinne apinoiden ruokapusseihin laitetaan mm. popcornia!
Oli kyllä hauskan näkösiä tyyppejä.

Myös Kenguruita oli hauska seurailla, kun ne loikkivat ympäriinsä.
Ja tuollaisen Gundin huolisin lemmikiksi heti, älyttömän näppäriä kalliokiipeilijöitä ja söpöjäkin vielä!

Reilu viikko kesälomaa takana, ja ainakin tähän mennessä ihan onnistunut fiilis lomailusta!
Nautitaan nyt näistä kesäkeleistä, jotka vihdoin saapui, ja toivotaan, että ne ei nyt enää häviäisi!

Kivoja puuhapäiviä

Heinäkuu eli lomakuu on ainakin alkanut kivasti, vaikka säät voisi toki olla paremmatkin.
Viime viikonloppuna paettiin sadetta karkuun HopLoppiin, jossa ei ollakkaan pitkään aikaan käyty eikä juuri tuossa HopLopissa kertaakaan. Kävi vielä niin hyvä tuuri, että siinä iltasella siellä ei ollut ollenkaan ruuhkaa.
Kevinistä sai hyvin viimisetkin energiat pois ennen yöunia ja kyllähän se kotona kököttämisen voitti muutenkin.

Toisena päivänä sää olikin vähän parempi, joten vietettiin se ulkona.
Ensin käytiin Haltialan kotieläintilalla, mutta kaikki eläimet vaan makasi, joten siellä ei sitten kauaa viihdytty.
Siitä siirryttiin kivaan isoon leikkipuistoon, jossa ei myöskään oltu käyty varmaan yli vuoteen.
Ja siitä vielä kaivariin jätskeille ja katsomaan veneitä.
Oli kyllä superkiva päivä ja pikku-ukko simahti yöunille salaman nopeasti.

Eilen vietettiin päivä kavereiden kanssa. Pojat leikki ensin sisällä, kun me aikuiset juotiin kahvia ja höpöteltiin. Sitten tehtiin ruoka, syötiin ja siivottiin lelut ja lähdettiin ulos riehumaan.
Ehdittiin hyvin pari tuntia leikkiä puistossa ja potkia palloa, ennenkuin alkoi taas sade.

Nuo epävakaat kelit kyllä latistaa vähän fiilistä eikä tätä nyt ihan lähde kesäksi kutsumaan.. Onneksi viikonlopuksi ainakin luvataan vihdoin hyvää säätä, jos vaikka pääsisi korkeasaareen...
Tänään käytiin pyöräilemässä ja katsomassa lampaita, mutta ne vaeltelikin ihan toisessa päässä aitausta eikä siellä ruokintapaikalla, jossa niitä pääsisi silittämään. Josko ensikerralla parempi tuuri.