21.7.2017

Vuosi erosta pt.2

Muutama päivä sitten kirjoitin postauksen vuosi erosta
Sen kirjoitin enemmänkin tunnepuolesta, mutta kuuluuhan siihen muutakin.

Yksi tärkeä seikka on varmasti mun ja Rasen välit nykyään ja miten käytännön asiat toimii.
Heti eron jälkeen saatiin aika hyvin sovittua yhdessä kaikesta ja kuten silloin kirjoitin, luulin, että ollaan samoilla linjoilla, mutta ei sitten oltukaan ja tämä selvisi mulle vasta lastenvalvojalla.
Silloin välit tulehtui ja tunsin hyvin vahvoja negatiivisia tunteita kyseistä ihmistä kohtaan.
Lastenvalvojalla saatiin sovittua vain elarista ja maksupäivästä, kaikki muu jäi auki.

Meni jonkun aikaa niin, että isistä ei välillä kuulunut moneen viikkoon mitään, sitten taas kävi pyörähtämässä pari kertaa ja jälleen oli hiljaiseloa.
Siitä on onneksi menty eteenpäin.

Vuoden aikana meidän keskinäiset välit on aaltoillu siis jonkun verran, mutta nyt tuntuu vihdoin tasaiselta. Välit voisi olla paremmatkin, mutta paljon huonomminkin voisi asiat olla, joten olen nyt ihan tyytyväinen tähän.

Tapaamisista ei tosiaan ole mitään kirjallista sopimusta, mutta eipä sitä tarvitsekaan olla, kun kerta saa ilmankin hyvin sovittua. Ollaan pyritty siihen, että Kevin menisi isälleen yöksi jokakolmas viikonloppu ja muuten Rase käy meillä omien halujensa mukaan yleensä 1-2 kertaa viikossa töiden jälkeen. Ja nykyään nämä toteutuukin, ilman, että mun tarvii muistutella, että hei sulla olis täällä tää lapsikin.

Kuten aiemmassa postauksessa kirjoitinkin, niin lapsen asioiden huolto on jäänyt kuluneen vuoden aikana täysin mun kontolleni ja se riepoo yhä edelleen ja se on oikeastaan ainoa asia, josta käydään vääntöä edelleen, koska mun mielestä, jos on yhteishuolto, niin myös sen etävanhemman kuuluu silloin osallistua lapsen asioihin.
Myös tiedonkulku tökkii, mutta siihen ehdin tottua hyvin tuon viiden yhteisen vuoden aikana, kaiken tiedon minkä haluaa saada, pitää osata kysellä erikseen. Hyvänä esimerkkinä, että hän unohti kertoa muutostaan, jonkun läheltä liippaavan aiheen käsittelyssä muisti, että niin ehkä tarvit mun uuden osotteen. Jooo, olisi ihan jees tietää missä lapseni on silloin, kun ei ole kanssani...
Näihin toivon tulevan muutosta parempaan seuraavan vuoden aikana.


Kevin on tottunut tilanteeseen ja uuteen arkeen yllättävänkin hyvin. Ainoa, milloin hän on hämillään ja todella surkeana, on se, kun tulee isin luonta takaisin kotiin. Se ilta menee yleensä yhdessä itkien, koska mullekkin tulee tottakai ihan mielettömän paha mieli, kun näkee kuinka surkeana lapsi on. Ja usein yhä syytän mielessäni siitä itseäni tai meitä molempia vanhempia, kuinka lapsi joutuu kärsimään koska me vanhemmat epäonnistuttiin. Olisinko itse voinut tehdä jotain toisin.
Jossittelu ja syyttely ei kuitenkaan auta ja fakta on, että loppujen lopuksi lapsikin on onnellisempi kahdesta erillään olevasta vanhemmasta, kuin niistä vanhemmista yhdessä kireässä ilmapiirissä.

Itse opin pyörittämään arkea ainoana vanhempana yllättävän äkkiä, vaikka alkuun tuntui, että miten hitossa mä pidän yksin tän paletin kasassa. Kyllä ne uudet tavat ja rutiinit sieltä löytyi ihan itsestään nopsaa. En väitä, etteikö yhä tulisi tilanteita, kun miettii, että hitto kun olis se toinen vanhempi jeesimässä, kun omat kädet loppuu kesken, mutta perus arki pyörii kyllä loistavasti. Kai sitä selviää mistä vaan, kun on pakko ja asennoituu siihen tilanteeseen.



Vuosi sitten mietin myös kovasti sitä Kuka minä olen
´´Haaveilen päivästä, jolloin tiedän täsmälleen kuka minä olen ja mitä minä haluan. Haaveilen edelleen lapsista, mutta alan pikkuhiljaa totuttaa itseäni ajatukseen, että minulle riittää tuo yksi.
Haaveilen edelleen paremmasta taloudesta (parempi palkkaisesta työstä) mutta totean, että me pärjätään näinkin. Haaveilen päivästä, jolloin voin katsoa ex-kihlattuani tuntematta mitään sen suurempaa (vihaa/rakkautta/katkeruutta).
Haaveilen päivästä, jolloin huomaan että kyllä minä olenkin taas onnellinen ja hyvinvoiva.``


Nyt, vuotta myöhemmin, olen todennut, että oikeastaan milloinkaan ei voi tietää täsmälleen kuka on, koska elämä, omat valinnat, ympäröivät ihmiset ja olosuhteet muokkaa identiteettiä ihan koko ajan. Tarkoituksena on vain yrittää pysyä perässä siinä, kuka on ja tehdä itselle hyviä ja oikeita valintoja.
Myös se on ihan ok, jos ei aina tiedä mitä haluaa ja ne halutkin muuttuu matkan varrella.
          Nyt olen totuttanut itseäni ajatukseen, että ikinä ei tule sitä päivää, kun voisin katsoa ex-kihlattuani tuntematta mitään. En usko, että se on mahdollista kaiken sen jälkeen.
Kaiken, mitä me yhdessä koettiin, kasvettiin yhdessä teineistä aikuisiksi, yhteiset vuodet, surut ja onnen hetket. Yhteinen lapsi. Ei niitä voi unohtaa ja mitätöidä, eikä tarvitsekaan, lähinnä sen lapsen takia. Se lapsi yhdistää meitä aina ja muistuttaa olemassa olollaan, ettei se 5-vuotta yhdessä ollut missään nimessä hukkaan heitettyä ja turhaa aikaa ja yhdessä saimme jotain kaunista ja ainutlaatuista aikaan. Vaikkei voidakkaan enään kulkea samaa tietä, kuljetaan me aina vierekkäisiä polkuja, jotka mutkittelee ja joiden välissä menee pinet jalanjäljet.
Tunteet vaan muuttaa muotoaan ja niitä pitää oppia käsittelemään ja ymmärtämään.

Nyt, vuotta myöhemmin, tiedän, että vaikka tulee elämän ylösalas kääntäviä asioita ja tuntuu, kuin kaikki romahtaisi - siitä kaikesta pääsee yli, ja tulee päivä kun aurinko taas nousee ja loistaa kirkkaampana kuin koskaan.

Nyt, vuotta myöhemmin, olen 22-vuotias, pian 5-vuotiaan pojan onnellinen ja hyvinvoiva äiti. Eikä mun tarvitse selitellä itseäni enempää, ei muille eikä edes itselleni.

2 kommenttia:

  1. Anonyymi31.7.17

    Oon lukenu sun blogia jo kauan aikaa eikä voi muuta sanoa ku että oot upee nainen ja äiti ❤️

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi ♥